Yhdyntä – E-bok

Vuosi on 1944, tapahtumapaikkana talvinen Helsinki. Miehen ja naisen satunnainen kohtaaminen vie heidät miehen asuntoon kaupungin keskustassa. Ilmahälytyksen tultua ja pommikoneiden vyöryessä yli pariskunta jää uhmaamaan kuolemaa patriisitalon ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen.

Kummallakin on syynsä halveksia kohtaloaan. Kumpikin on menettänyt paljon, mielestään liikaa. Kummallakin on salaisuutensa ja kumpikin näkee toisessa ihmisen, joka tämä ei todellisuudessa ole. Vierasta vartaloa hamutessaan kumpikin hamuaa sodan vuosiin eksynyttä itseään.

Yllättäen pariskunnan kahdenkeskisyys häiriytyy. Kuvaan työntyvät laittomissa puuhissa liikuskeleva talonmies ja vanhemmistaan eksynyt pikkutyttö. Pieneen aikatilaan mahtuu paljon: neljä elämää, jotka kulminoituvat tuhoutuvassa kaupungissa.

Pommitus päättyy. Tarina ei aivan vielä.

Göteborgissa asuva Asko Sahlberg on syntynyt Heinolassa 30. syyskuuta 1964. Paikkakuntia hänen matkansa varrelle on jäänyt niin paljon, että hän kokee itsensä juurettomaksi. Työskenneltyään vuosikymmenen media-alalla toimittajana ja loppuvaiheessa lehdenkustantajana Sahlberg muutti suuntaa - hän vietti joitakin vuosia Suomessa kiertelevää elämää, teki silloin tällöin erilaisia hanttitöitä ja etsi yhteiskunnan odotuksista piittaamatta omaa tietään. Sen hän sanoo löytäneensä esikoisteoksensa Pimeän ääni kautta; lapsuudesta asti kumpuava kutsumus toteutuu hänen pyrkimyksessään luoda ura ammattikirjailijana. Nykyisin Sahlberg viettää pienimuotoista, hiljaista ja vaatimatonta omakotitaloelämää. Hän kirjoittaa pienessä, työtiloiksi kunnostamassaan mökissä suojeltuun lehtoalueeseen rajoittuvan tontin perällä. Keskustan sijaan hänellä on nykyisin tapana käydä kävelemässä ja istuskelemassa läheisessä merenrannassa ja hän kertoo myös että on ikääntyessään viehättynyt puutarhan hoidosta. Kirjailija Sahlbergin keskeisin harrastus on kuitenkin istua kuuntelemassa tuulta ja sadetta. [...] Sahlberg on etevä moniaistisen tunnelman tiivistäjä. Hän tihentää sävyt, kuvailee suorastaan sillanpääläisin adjektiivein (tuijottajan "luometon" katse) pelkäämättä ja päätymättä banaaliin maalailuun. – Matti Mäkelä, Aamulehti